Kun minulta kysyttiin kesalla 2009, etta haluanko lahtea au pairiksi Kiinaan, ei vastausta tarvinnut kovinkaan kauaa miettia. Jos kohtalo heittaa tuollaisen tilaisuuden eteen, miten siihen olisi voinut olla tarttumatta? Siispa tein paatokseni ja alkoi henkinen valmentautuminen, joka toisaalta oli turhaa, silla sita ei ennalta pystynyt kasittamaan, etta millainen elama minua odotti toisella puolella maailmaa. Pystyi vain kuvittelemaan, tehda paansa sisalla kuvitelmia, jotka kuitenkin taisivat menna harhaan. Ensimmainen vastoinkayminen tuli ensimmaisena paivana kun todella tajusin mita olin tekemassa. Sita hoki itselleen etta mita ihmetta oiken olen tekemassa, etta onko tassa mitaan jarkea. Onko jarkea jattaa kaikki rakas, tuttu ja turvallinen taakse pois ja ottaa vastaan elama joka ensinnakin on taysin tyhjaa, joka pitaa rakentaa alusta asti itse uudestaan, rakentaa oma koti uudestaan uudessa perheessa (joka on niin erilainen kuin oma), hankkia kokonaan uudet ystavat, tutustua taysin vieraaseen kaupunkiin, opetella jopa kaupassakayminen uusiksi, ihan kaikki. Onko tassa mitaan jarkea, olisiko ollut parempi vain jaada kotiin Suomeen rakkaittensa luo ja yrittaa siella etsia sielta suolan elamaansa?

     Naiden asioiden kanssa painin ensimmaiset paivat. Mutta hetkeakaan en tosissani miettinyt kotiin paluuta. Ensinnakaan ylpeyteni ei kestaisi sita. Toisekseen tiesin etta Suomi ei pysty tarjoamaan minulle sita mita haluan. Sita mita mina janoan, ja olen aina janonnut maailmaa. Olen aina ajatellut etta jossain vaiheessa on vain pakko menna. Menna ja kohdata se kaikki, oli rankkaa tai ei. Ja rankkaa se on, vielakin, vaikka alkujarkytys on jo ohi ja olen jo saanut kosketusta elamaani taalla. Oikeastaan kaipaan Suomessa vain harvoja asioita, lahinna rakkaimpia ihmisia. Ja suklaata!

    

Enta mita pystyn sanomaan kahden viikon perusteella Kiinasta ja kiinalaisuudesta? Vaikka oikeaa Kiinaa en tosissani ole viela nahnyt, silla Shanghai on ehdottomasti Kiinan suurin business kaupunki, josta viedaan ja jonne tuodaan tavaraa valtavia maaria koko ajan. Tasta syysta Shanghai on lansimaalaistunut pilvenpiirtajien ja business-siirtolaisten myota (esim, otto-isani Markku Hyvarinen). Mutta ehka hieman heikohkon yleiskuvan olen saanut. Ensinnakin liikenne on hullua. Aivan kuin kiinalaisilla ei olisi mitaan itsesuojeluvaistoa, aivan kuin se olisi ihan sama vaikka ihmisia kuolisikin, kunhan itse paasee eteenpain. Tai etta ei haittaa vaikka itse jaa toisen auton alle, se on vain sitten huono saka. On myos kumma, etta jos jaat auton alle ja loukkaannut, se on sinun oma vikasi. Mutta jos jaat auton alle ja kuolet, niin sitten se on paalleajajan syy. Jarjetonta. En vielakaan pysty hengittamaan kun olen liikenteessa, enka varmaan pysty viela pitkaan aikaan.

     Kiinalaiset ovat muutenkin royhkeita kuin liikenteessa. Taalla etuillaan, tonitaan toisia, ei pyydella anteeksi. Olin eraan Shanghaissa asuvan suomalaisen Miinan ja taman ystavien kanssa kaupungilla ja yritettiin saada taksi. Yksi Miinan ystavista huomasi taksin ja heilautti sille, taksi pysahtyi, olimme juuri menossa siihen kun eras todella kohtelias kiinalaismies syoksyi edellemme ja meni taksiin. En ollut koskaan nahnyt kenenkaan kayttaytyvan yhta moukkamaisesti, todella royhkeaa. Mutta siihen pitaa oppia jos mielii selviytya taalla.

     Sitten tama media. Youtube ja facebook boikotissa. Tama oli minulle isku, mutta onneksi estot pystyy kiertamaan, jos vain osaa. Toisaalta, kun katsoo taalla telkkaria, huomaa todella nopeasti kuin viihdetaytteinen televisio taalla on. Jos Suomessa avaa telkkarin aikaisin paivalla, harvoin sielta tulee mitaan todella viihdyttavaa. Ykkoselta tulee jokin vakava poliittinen keskusteluohjelma jossa puhutaan yhteiskuntamme epakohdista, kakkoselta jokin sarja jota ei katso kukaan, kolmonen ja nelonen nayttaa  joko chattia, jota katsovat vain saalittavat nolifet, tai ostoskanavaa, jota katsovat samanlaiset ihmiset jotka seuraavat chatteja. Suomessa ei naet ole mitaan syyta pitaa kansa tyytyvaisena ja mielet viihdytettyina. Taalla taas asiat ovat toisin. Taalla on elintarkeaa pitaa kansa tyytyvaisena ja viihdytettyna. Se on elintarkeaa kommunistiselle puolueelle, silla puolue haluaa pitaa valtansa. Ja miten pidetaan Kiinan kokoinen jattilaismaa kurissa? Pitamalla se tyytyvaisena.

     Kiinalaisesta ruoasta voi sen verran sanoa, etta jos tykkaa syoda Suomessa kiinalaisissa ravintoloissa, ei tarkoita sita etta pitaisi ruoasta taalla. Kiinalainen ruoka on erittain laaja kasite ja henkilokohtaisesti pidan enemman pohjoiskiinalaisesta (eli karkeasti ottaen pekingilaisesta), kuin kantonilaisesta ruoasta. Kun menimme ensimmaisena paivana kantonilaiseen ravintolaan, eteeni pistettiin monenmoisia ruokia, joista melkein kaikkia maistoin ja melkein kaikista pidin. Ainut mihin en suostunut koskemaan oli kanan rapylat. Juuri niin. Kanan rapylat. Niin mika osa siita oli syotavaa? No kaikki muu paitsi luu, eli se nahka siina. Toinen ruokalaji johon en ole suostunut koskemaan oli pekingilaisessa ravintolassa eteeni sysatty sian nahka. Kiinalaiset uskovat etta sian nahka tekee hyvaa iholle, siksi he syovat sita. Otto-aitini Sima kertoi etta kanan parhaita kohtia ovat ne lihakset jotka ovat koko ajan liikkeessa, eli kanan kaula ja jalat. Nama ovat parhaat osat kanasta ja siksi kalliita, toisin kuin kanan rinta on huonoa lihaa ja siksi halpaa. Jotkut kiinalaiset syovat myos mielellaan janteita, silla nekin ovat kauneudelle hyvaksi. Ihme etteivat kiinalaiset ole koskaan voittaneet Miss Universumi kilpailua. Voimme vain arvailla miksi.

     Shanghai on kaupunkina vienyt sydameni, varsinki Shanghai yoaikaan on huikaiseva. Kovin montaa kertaa en ole viela paassyt sita katsomaan, mutta ehka yhdeksaan kuukauteen riittaa niita kertoja. Valilla kulkeminen yleisilla paikoilla on rasittavaa, silla jos sattuu olemaan suuressa ostoskeskuksessa ainut lankkari, siina vakisinkin saa katseita. Ja kiinalaiset eivat todellakaan peita tuijotustaan. Kerran kolme nuorta naista pysahtyivat kohdalleni vain tuijottamaan minua. Kun olin mennyt, he jatkoivat matkaansa sinne mine olivatkin menossa. Se oli raivostuttavaa, mutta olen huomannut etta kiinalaiset kylla tuijottavat toisiaan myos. Aivan erilaista kuin Suomessa, jossa yritetaan valttaa tuijottamasta vieraita ihmisia, tai jos on pakko tuijottaa niin yritetaan ainakin peittaa se.

     Minun silmissani Shanghai ei todellakaan ole kansainvalinen kaupunki, silla paikat, jossa kayn useimmiten, ovat vahan syrjaisempia paikkoja ja taynna kiinalaisia. Asuinalueellanikin asuu pelkkia kiinalaisia, joten tunnen itseni oudoksi linnuksi ja vieraaksi taalla. En muutenkaan pida liiasta huomiosta ja taalla tekisi mieli tekeytya mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi. Mutta ehka siihen tottuu, kaikkeen tottuu. Aikanaan. Joka tapauksessa olen juuri astumassa elamani suurimpaan seikkailuun, jonka aikana tulen itkemaan ja nauramaan, kaipaamaan kotiin ja ehka jossain vaiheessa alan kasittaa tata paikkaa toisena kotinani. Mutta yksi asia on varma; se etta teen oikein kun itsekkaasti jatin kaiken ja lahdin kysymatta kenenkaan mielipidetta. Tiedan monia, jotka eivat olisi kyenneet tekemaan samaan.

     Jatkuu…